Miksi Pastorit Ovat Masentuneita? Katsaus tutkimukseen

kuten evankelinen kirkko on viime aikoina tuskastunut, pastorit kamppailevat mielisairauksien, kuten masennuksen ja itsemurha-ajatusten kanssa. Viimeaikaisten tapahtumien valossa monet ihmettelevät: miksi pastorit ovat masentuneita?

Kanadassa vuonna 2003 tehty protestanttista papistoa koskenut tutkimus osoitti, että 20 prosentilla vastaajista oli diagnosoitu jokin tunneperäinen sairaus; erityisesti 16 prosenttia sanoi, että heillä oli diagnosoitu masennus. ”Tämä on kaksinkertainen määrä verrattuna Health Canadan tuloksiin, joiden mukaan noin kahdeksan prosenttia kanadalaisista aikuisista kokee elämässään vakavaa masennusta”, tutkimuksen tekijät kirjoittavat.

vuonna 2014 julkaistussa LifeWay-tutkimuksessa pastorien keskuudessa Yhdysvalloissa havaittiin, että nämä luvut eivät näytä muuttuneen paljoakaan näiden kahden tutkimuksen välillä kuluneen lähes vuosikymmenen aikana. Lifewayn tutkimus osoitti, että useampi kuin joka viides pastori on henkilökohtaisesti kamppaillut jonkinlaisen mielisairauden kanssa. On huomattava, että tämä määrä peilaa kansallisen keskiarvon ihmisten U.S. jotka kamppailevat mielenterveysongelmien kanssa, tutkimuksen mukaan vuodelta 2018.

Miksi Pastorit Ovat Masentuneita?

näiden tilastojen valossa herää kysymys: Miksi pastorit näyttävät kamppailevan masennuksen kaltaisten mielisairauksien kanssa yhtä suurella tai suuremmalla nopeudella kuin yhteiskunnallinen normi on? Kanadalainen tutkimus nimeltä ”papiston Hyvinvointi: eheyden etsiminen nuhteettomasti” yritti puuttua tähän kysymykseen. Vaikka tutkimus tehtiin useita vuosia sitten, siitä saatu oivallus on hyödyllinen nykyisissä keskusteluissamme.

Rev. Andrew Irvine Toronton yliopiston Knox Collegesta alkoi keskustella ministerien kanssa, jotka tapasivat kohderyhmissä auttaakseen kyselylomakkeen muodostamisessa. Tämän jälkeen ministerit auttoivat tulkitsemaan kyselyn keräämiä 338 vastausta. Vastaajat edustivat kourallista protestanttisia kirkkokuntia, muun muassa anglikaanista, Presbyteeristä, luterilaista, Baptistista ja Helluntailaista.

masentavimmista havainnoistaan tutkimuksessa todettiin:

70 prosenttia oli jokseenkin tai voimakkaasti eri mieltä väitteen kanssa: ”tunnen tyydytyneeni palveluksessa.”
67 prosenttia yhtyi vahvasti toteamukseen: ”joskus projisoin työni turhautumista perheeseen.”
62 prosenttia yhtyi vahvasti toteamukseen: ”joskus ulkoinen olemukseni vaikuttaa onnelliselta ja tyytyväiseltä, kun taas sisälläni olen henkisesti ahdistunut.”
75 prosenttia yhtyi vahvasti toteamukseen: ”en uskalla kertoa seurakuntalaisilleni, miltä minusta oikeasti tuntuu.”
80 prosenttia yhtyi vahvasti toteamukseen: ”tunnen syyllisyyttä, jos ihmiset näkevät minun ottavan vapaata viikolla.”
50 prosenttia kohtuullisesti tai voimakkaasti eri mieltä väitteestä, ” olen johdonmukainen sen välillä, kuka olen ja miltä näytän muille.”

vastausten tulkinnassa tutkimuksen tekijät artikuloivat viisi asiaa, jotka osaltaan lisäävät stressiä ja, voisi väittää, korreloivat pappien mielisairauteen.

levon tai vapaapäivän puute

suurin osa tutkituista pastoreista sanoi, että heidän sopimuksensa salli heidän pitää kaksi vapaapäivää viikossa, mutta useimmat eivät käytä näitä kahta päivää. Vastanneista lähes 25 prosenttia työskentelee keskimäärin 50 tuntia viikossa, yli 55 tuntia viikossa. Suurin osa ministereistä (80 prosenttia) ilmoitti myös tuntevansa syyllisyyttä, jos ihmiset näkevät heidän pitävän vapaata viikolla.

vaikka evankeliuminpalvelus voi olla hyvin vaativaa, niin tutkistelu osoittaa erään toisen tekijän, joka liittyy ylityön ongelmaan ja jolla on enemmän tekemistä papiston jäsenen omanarvontunnon kanssa kuin heidän asemansa vaatimukset. ”Papit ajattelivat, että alituinen kiire (tai siis ilmestyminen) ja ajanvarauskirjan näyttäminen täynnä toimintaa, osoitti omanarvontuntoa ja että he olivat olennainen osa kirkkoa ja yhteisöä. Oli viitteitä siitä, että’ vapaa-ajan puute ’ oli joidenkin mielestä heidän arvonsa ja arvonsa mittari, ja siitä tuli todellisuudessa joillekin kerskumisen aihe.”

muiden pappien tuen puute ja kilpailuhenki

pappien eristyneisyyden tunnetta lisää tunne siitä, että he eivät kykene saamaan tukea juuri niiltä ihmisiltä, jotka kykenisivät sympatisoimaan heidän taistelujaan. Pastorien keskuudessa vallitsee lamaannuttava kilpailutunne, joka ei auta niitä, jotka kamppailevat. Vain neljä prosenttia vastaajista kertoo kääntyneensä kirkkokuntansa henkilökunnan puoleen kohdatessaan henkilökohtaisen kriisin. Taistellessaan useimmat pastorit haluavat etsiä apua oman kirkkonsa ulkopuolelta. Seuraavassa järjestyksessä pastorit sanoivat etsivänsä apua ” toiselta ministeriltä, puolisolta/elämänkumppanilta, maallikkoystävältä, perheeltä (muu kuin kumppani) jäseneltä, toiselta ammatilta.”

täysi 80 prosenttia myönsi olevansa kateellinen muiden pastorien menestyksestä. Lisäksi vain 40 prosenttia papeista sanoi, että heillä oli joku, jota he pitivät henkilökohtaisena pastorina, kun taas vain 16 prosenttia sanoi, että heillä oli hengellinen johtaja. Toisin sanoen, harvat pastorit kokevat, että heillä on pastori itselleen yksilöinä.